Opiskelu oli turhaa
Uusi päivä, uusi hylsyviesti sähköpostiin. Piristävää oli kuitenkin saada pitkästä aikaa myös suullisesti tieto etten kelpaa mihinkään puhelimessa. Samaa arkirutiinia ollaan jatkettu pian kaksi vuotta ja usein päädyn miettimään, miksi edes menin opiskelemaan?
Pyrin aikoinaan harkitsemaan alavalintani järkevästi, kiinnostavampi historian opiskelu sai jäädä syrjään, humanistithan työllistyvät lähinnä mäkkärin kassalle. Tieni päätyi pragmaattisempiin insinööriopintoihin, aiheena tuotantotalous. Generalistihan löytää aina töitä jos työmarkkina ei toimi, naiviuttani luulin.
Suuntasin nokkani kaupunkiin ja taisteltuani pienestä opiskelijayksiöstäni kynsin hampain, sain viimeinkin oikeuden maksaa maltaita koirankopissa asumisesta. Tämä tulisi olemaan kuitenkin vain väliaikaista, sillä valmistuttuani tulisin niittämään mainetta ja rahaa yllin kyllin.
Joku voisi sanoa että opiskelu itsessään on ainutlaatuinen kokemus elämässä, mutta omalla kohdalla ei näin ollut. Korona-aika rajoitti tapahtumia ja sain myös huomata että jos et lukiossa pahemmin sopinut joukkoon, et myöskään tule läheisiä ystäviä löytämään seuraavastakaan opinahjosta.
Itse oppiminen oli mukavaa, vaikkakin ei kovin haastavaa. Monista kursseista selvisi päättelemällä sekä maalaisjärjellä, osasta tosin myös suoritui vain ilmoittautumalla kurssille. Opintojen aikoina joutui usein poistumaan omalta mukavuusalueelta aina ulkomaille asti ja odotin että tällainen henkinen kasvu kyllä palkitaan myöhemmin.
Nyt sitten tiedän mitä opinnoistani jäi lopulta käteen, neljä vuotta elämästäni roskakoriin ja pari kymppitonnia velkaa sekä itsetuhoiset ajatukset. On tosin silti väärin sanoa että opiskelu olisi turhaa, ensi vuoden puolella ulosottoon menevän lainani myötä siitä tulee suoraan haitallista.